Ville Ylikahri

Viime aikojen tapahtumia ei liene tarvetta kerrata: Islannin tulivuorenpurkauksen takia lentoliikenne kiellettiin lähes koko Euroopassa.

Lentojen seisahtumisen aiheuttama sekasorto avasi ainakin omat silmäni sille, kuinka valtavan yleistä ja arkipäiväistä lentäminen nykyään. En muista lukuja tarkkaan, mutta tällaisia taidettiin esittää:
- Euroopassa nousee päivittäin 28 000 lentoa
- Neljän päivän lentojen seisahduksen jälkeen 7 miljoonaa ihmistä oli jäänyt vaille lentoa.

Ilmassa säntäilevät niin firmojen huippuammattilaiset kuin luokkaretkeläisetkin. Erikoisinta oli huomata, että omista ystävistäni todella suuri osa juuttui johonkin ulkomaille tai joutui peruuttamaan matkansa. Parhaimmillaan/pahimmillaan yhdeltä ihmiseltä peruuntui kolme edestakaista lentomatkaa viikossa.

Onko tässä mitään järkeä? Voiko maailman lentoliikenne jatkaa kasvuaan entiseen malliin? Tätä tahtia joka kymmenes eurooppalainen on koko ajan matkoilla.

Olemmeko jo liian riippuvaisia lentoliikenteestä? Lentäminen on siitä hankala liikkumismuoto, että se kuluttaa hyvin paljon energiaa ja tämä energia on nimenomaan öljystä peräisin. Öljyä on kaikkein hankalin korvata lentoliikenteessä. Sähkölentokonetta ei ole vielä keksitty.

Itse asiassa uudet lentokoneet eivät kuluta erityisen paljon energiaa matkustajaa ja matkustuskilometriä kohden verrattuna vaikkapa henkilöautoon. Ongelmana on vain se, että lentomatkat ovat valtavan pitkiä ja vaativat siksi tonnikaupalla kerosiinia.

Toivon, että viime viikon kaaos vauhdittaa pikajunayhteyksien ja videoneuvottelujen käyttöönottoa. Nyt huomasimme, että ne eivät pelkästään vähennä päästöjä, vaan toimivat myös tarpeellisena vaihtoehtona lentämiselle ongelmatilanteissa.

Kaiken kaikkiaan lentokaaos muistutti – samalla tavalla kuin talven pakkaset ja tuiskut – että elämme turboahdetussa tehokkuusyhteiskunnassa, joka menee pienistä myöhästymisistä ja luonnonoikuista heti sekaisin. Me olemme tottuneet vaatimaan, että ruuhkabussin on tultava sekunnilleen viiden minuutin välein, Tampereelle on päästävä Pendolinolla puolessatoista tunnissa ja Tokioon on viuhahdettava puolessa vuorokaudessa. Ja kaikki tämä säässä kuin säässä.

Meidän pitäisi osata ottaa rennommin. Mitään peruuttamatonta ei tapahtunut, vaikka bussi jäi välistä, juna seisoi Toijalassa ja työmatka Pekingissä piteni viisi päivää.

Siirry kommentoimaan kirjoitusta tai lähetä seurantailmoitus (trackback) omalta sivustoltasi.